Istun kotikaupunkini keskustassa. Usein istun näin silloin kun odotan jotakuta, mutta nyt en. Ohimenevät ihmiset tuijottavat. He syyllistävät ja väheksyvät minua, hän on yksin, he ajattelevat. He jopa säälivät, mutta silti syyttävä sormi osoittaa suoraan sydämeeni. Miksi olet yksin?
Tarvitsen jotain tekemistä, jotain mikä saa minut näyttämään vähemmän yksinäiseltä. Ehkä lukisin kirjaa, niin ihmiset katsoisivat ja ajattelisivat kuinka fiksun oloinen nuori mies. Ehkä minun pitäisi kuunnella musiikkia ja vain istua ja katsoa, kun ihmiset kävelevät hetken rytmiin ja sitten astuvat pois kuulokkeiltani ja jatkavat omaa matkaansa. Etsisin aina seuraavan ja sitten seuraavan. Ei. Nyt heti. Nousen ylös ja alan kävellä. Tällainen toiminta vain on siitä hankala, ettei liian kauas ajauduttuaan millään viitsisi kääntyä ympäri, sillä se näyttäisi höpsöltä.
Sitten vilkaisen vastaan tulevaa naista. Hänellä on ruskea vanha nahkainen salkku ja pitkä neuletakki, jota voisi sanoa melkein kaavuksi. Hänellä on nahkaiset saappaat, sellaiset kuin Nuuskamuikkusella. Minnehän hän on menossa? Seuraavana on vanha mies. Hänellä on viisaat kasvot ja harmaa parta. Hän näyttää yrmeältä mutta hyvätahtoiselta. Viimeisenä vilkaisen pientä poikaa, joka pinkoo ohitseni. Hänellä oli kai lenkkarit ja farkut. Hän ohitti minut nopeasti ja huomasin, mitä yhteistä heillä kaikilla oli. He eivät tuijottaneet minua. Minua, yksinäistä miestä vailla päämäärää. Heille olin vain vastaantulija. En sen enenpää. Totuus on, ettei kukaan muukaan tuijota minua. Minä tuijotan hermostuneena heitä. Tulkitsen heidän vilkaisunsa syytteiksi, joista yritän saada tunnustusta. Täällä on yksinäistä, mutta on vain yksi, kaikista näistä kaupunkilaisista, joka syyttää ja tuijottaa halveksien. Minä.
