Juhlat
En koskaan totu pukuihin. Lahkeet nousee istuessa, takki puristaa ja paita silitetään vain, että se rypyttyisi kun sen tunkee housuihin. Ainoa mukava asia on kengät, niitä pitäisi useamminkin jos ne eivät olisi niin kalliita. Kalvosinnapit on outoja. Niihin en koske.
Kaikki meidät kutsuttiin, vaikka ei olla nähty pitkään aikaan. Varsinkaan Aria, ja periaatteessa se meidät kutsui. Tulee vähän surullinen olo, kun ei keretty enää nähdä. Mutta toisaalta on mukava nähdä porukkaa pitkästä aikaa.
Sitten tulee se kummallinen elepeli, kätellään vai halataan? Halataan, tämä on sellainen tilanne kaikille meille, että halataan. Ja sisimmässäni haluan aina halata ystäviäni. Ja sitten siirretään huomio toisiin asioihin, kerrotaan, missä kaikki on ollut, millaisissa töissä ja onko perhettä, harrastuksia ja muuta mukavaa. Kallen vaimo oli jättänyt sen, kai lähti jonkun miehen mukaan. Sarin isä kuoli kaksi kuukautta sitten, ja hän oli täälläkin hyvin poissaoleva. Mutta muilla menee hyvin, Aapo on joku pomo jossain isossa firmassa. Kaikki saivat vuoronsa. Minäkin, vaikkei tunnu siltä että mikään olisi muuttunut. Mutta niin varmasti muistakin tuntui.
On ihanaa olla täällä, vaikkakin juhlien pääjehu olisi voinut olla paikalla myös, tai siis
läsnä. Sytytetään kynttilä ja ollaan vaiti hetken aikaa.
Tuntuu jotenkin irralliselta. Milloin viimeksi olen halannut Aria? Tuntuu jotenkin epätodelliselta olla täällä. Se kulki vain ohi. En voi enää halata sitä.
Vedän lahkeita taas alemmas hermostuneena. Onkohan olemassa sopivia pukuja... Sitä alkaa ajatella. Täytyy pitää yhteyttä ystäviin, mahdollisimman paljon. Jossain vaiheessa me ollaan taas samoissa kemuissa, yksi vähemmän kussakin. Ja jossain vaiheessa vain yksi meistä istuu täällä, kun varjot on lyhentyneet. Kaipaa lämpöä kylmään ikävään. Sydämet on lyöneet.
Sydämet on
lyöneet.
