Karri,

On tullu aika kirjottaa niit uusii tarinoita. Mä kyhään romaanii kofeiinivajareis
Sir Pale sylkee riimit, otan lainaan. Mut tää lähtee jostain paljon kauempaa.
Meil on suomiriimit sirpaleina. Otan riimit lainaan mut ekat flowt virtas merivirrois.
Kyllä mieltä saa osottaa mut sitten katsotaan että kuka siinä voitti ja kuka siinä hävisi.

Kantapäänikautta-ajattelija, Meil on lupa pohtii sananvapautta ja olla jotaki mieltä.
Ainaki vielä.

-Kädet ilmaan, Karri sylkee.
Sydän hakkaa
-Päästä irti! Luulis et on lupa repii irti kontekstist!

Mul on lupa askarrella tarinoita
Askarrella rauhan merkit sotaa vastaan
Syntyy jotaki uutta
Tää alkaa siitä mist tää loppuu


Aina ku tuhotaan riimit, tuhotaan Luova Tuho, 
syntyy jotaki uutta

Tunnen niin paljon
 En tiedä oikein mitään

kotona kun elämä on ihanaa

viiniä juodaan lasista

isosta lasista
jonka voisi laittaa täyteen
muttei ole tarkoitus
ei mikään kiire

vieraissa vieraanvaraisissa
viiniä myös lasiin
juuri sopivasti
se lämmittää
niinkuin vieraanvaraiset lämmittävät vierastaan

vähemmän tutuilla
ja ehkä pienessä harmituksessa
suoraan pullosta
ja ehkä  vähän toisestakin

yksin kotona
vaikka muidenkin seurassa
mutta yksin
tunteidensa kanssa
suutelee pulloa
monta kertaa minuutissa
ja viini punaa huulet
huulipunaviini


heh

Vanha puu pudottaa lehtensä.

Ne ovat ensin kauniin punaisia, mutta pian ruskeita

ja kaikki näyttää harmaalta

Välillä harmaa on sinertävää

välillä punaista,

mutta harmaata

Painostavaa harmaata

Tuleva loska enteilee lisää harmaata

Olisipa aina harmaata

tai ei sittenkään

Eilen sillalla viinipullollinen kainalossa hoippuessani ajattelin, että onkohan tuo kaiteeseen nojautuva tyttö kunnossa. Meinasin mennä puhumaan mutta en viitsinyt. Sitten kävelin vielä vähän pidemmälle ja pysähdyttyäni katselemaan valoja ja ottamaan piiskaavan ja viileän tihkusateen ja tuulen kasvoilleni tämä sama tyttö tuli luokseni.
"Hei, anteeks...  ootko sää ihan kunnossa? Näytit niin hirveän surulliselta kun kävelit ohi. "
Häkellyin ja tunsin lämpimän tunteen sisälläni. Kerroin että oon. Halusin vaan olla yksin ja hän hymyili kauniisti ja sanoi että hyvä. Sitten hän käveli yöhön. Hymyilin ja lähdin kotiin.

tuuli tarttuu perhoseen

yrittää päästä perille,
mutta tuuli tarttuu kovemmin

ikkunasta virtaa viileää                                    

kahvi jäähtyy                                    

on elokuu                                    

     perhonen lentää                                                          
se tarttuu tuuleen                                                          

ja on onnellinen                                                           

  

Juhlat

En koskaan totu pukuihin. Lahkeet nousee istuessa, takki puristaa ja paita silitetään vain, että se rypyttyisi kun sen tunkee housuihin. Ainoa mukava asia on kengät, niitä pitäisi useamminkin jos ne eivät olisi niin kalliita. Kalvosinnapit on outoja. Niihin en koske.

Kaikki meidät kutsuttiin, vaikka ei olla nähty pitkään aikaan. Varsinkaan Aria, ja periaatteessa se meidät kutsui. Tulee vähän surullinen olo, kun ei keretty enää nähdä. Mutta toisaalta on mukava nähdä porukkaa pitkästä aikaa.

Sitten tulee se kummallinen elepeli, kätellään vai halataan? Halataan, tämä on sellainen tilanne kaikille meille, että halataan. Ja sisimmässäni haluan aina halata ystäviäni. Ja sitten siirretään huomio toisiin asioihin, kerrotaan, missä kaikki on ollut, millaisissa töissä ja onko perhettä, harrastuksia ja muuta mukavaa. Kallen vaimo oli jättänyt sen, kai lähti jonkun miehen mukaan. Sarin isä kuoli kaksi kuukautta sitten, ja hän oli täälläkin hyvin poissaoleva. Mutta muilla menee hyvin, Aapo on joku pomo jossain isossa firmassa. Kaikki saivat vuoronsa. Minäkin, vaikkei tunnu siltä että mikään olisi muuttunut. Mutta niin varmasti muistakin tuntui.

On ihanaa olla täällä, vaikkakin juhlien pääjehu olisi voinut olla paikalla myös, tai siis läsnä. Sytytetään kynttilä ja ollaan vaiti hetken aikaa.



Tuntuu jotenkin irralliselta. Milloin viimeksi olen halannut Aria? Tuntuu jotenkin epätodelliselta olla täällä. Se kulki vain ohi. En voi enää halata sitä.

Vedän lahkeita taas alemmas hermostuneena. Onkohan olemassa sopivia pukuja... Sitä alkaa ajatella. Täytyy pitää yhteyttä ystäviin, mahdollisimman paljon. Jossain vaiheessa me ollaan taas samoissa kemuissa, yksi vähemmän kussakin. Ja jossain vaiheessa vain yksi meistä istuu täällä, kun varjot on lyhentyneet. Kaipaa lämpöä kylmään ikävään. Sydämet on lyöneet.

Sydämet on lyöneet.

Inspiraatiota, kolmas tai/ja neljäs.

3-4

Hän herää aikaisin aamulla kylmään hikeen kuin painajaisesta. Hän hyppää istumaan ja hengittää kuin olisi juossut karkuun. Tällaista se oli ollut jo jonkin aikaa. Kaikki jotenkin ahdistaa kokoajan. Ei jotenkin osaa yhtään olla.
    Vieressä makaa kumppani, hän ei ole kiinnostunut tästä. Miten voi olla kiinnostumatta, jos kanssa-asuja pelkää jo television avaamista. Jotenkin se kaiken paljous vain ahdistaa.
     Hän nousee ylös ja sängyn pohjalta toinen vain mumisee ettei lähde tänään mihinkään kun on vapaapäivä. Vapaapäivä. Yhteiskunnan silmissä vaikutan luuserilta, kun en voi olla töissä. En voi. Ahistaa niin, hän ajattelee avatessaan verhoja, mutta sulkee ne heti. Hän juoksee vessaan ja lukitsee itsensä sinne. Hän hengittää syvään ja yrittää rauhoittua.
     Hän on yrittänyt kertoa muillekin, mutta hän on tässä taistelussa yksin. Se ahdistaa vielä enemmän. Miten täällä voi olla jos ei voi edes käydä töissä, onko rahaa onko rahaa? Voisipa vain nukkua. Lopettaa kaikki. Jos pidän silmät vain tiukasti suljettuina. Ehkä tämä helpottaa. Mutta pysyisi ennallaan. Helpommaksi mutta ennalleen. Mitähän sekin tarkoittaa. Pitäisi lopettaa.
     Lopettaa puhuminen.
     Lopettaa röökaaminen.

Haluan painottaa ettei tämä ole omasta elämästäni. Mulla on kaikki hyvin. Suunnittelen yhtä tribuuttia.

Hyväksi jääköön

Istun kotikaupunkini keskustassa.  Usein istun näin silloin kun odotan jotakuta, mutta nyt en. Ohimenevät ihmiset tuijottavat.  He syyllistävät ja väheksyvät minua, hän on yksin, he ajattelevat. He jopa säälivät, mutta silti syyttävä sormi osoittaa suoraan sydämeeni. Miksi olet yksin?

Tarvitsen jotain tekemistä, jotain mikä saa minut näyttämään vähemmän yksinäiseltä. Ehkä lukisin kirjaa, niin ihmiset katsoisivat ja ajattelisivat kuinka fiksun oloinen nuori mies. Ehkä minun pitäisi kuunnella musiikkia ja vain istua ja katsoa, kun ihmiset kävelevät hetken rytmiin ja sitten astuvat pois kuulokkeiltani ja jatkavat omaa matkaansa. Etsisin aina seuraavan ja sitten seuraavan. Ei.  Nyt heti. Nousen ylös ja alan kävellä. Tällainen toiminta vain on siitä hankala, ettei liian kauas ajauduttuaan millään viitsisi kääntyä ympäri, sillä se näyttäisi höpsöltä.

Sitten vilkaisen vastaan tulevaa naista. Hänellä on ruskea vanha nahkainen salkku ja pitkä neuletakki, jota voisi sanoa melkein kaavuksi. Hänellä on nahkaiset saappaat, sellaiset kuin Nuuskamuikkusella. Minnehän hän on menossa?  Seuraavana on vanha mies. Hänellä on viisaat kasvot ja harmaa parta. Hän näyttää yrmeältä mutta hyvätahtoiselta. Viimeisenä vilkaisen pientä poikaa, joka pinkoo ohitseni. Hänellä oli kai lenkkarit ja farkut. Hän ohitti minut nopeasti ja huomasin, mitä yhteistä heillä kaikilla oli. He eivät tuijottaneet minua. Minua, yksinäistä miestä vailla päämäärää. Heille olin vain vastaantulija. En sen enenpää.  Totuus on, ettei kukaan muukaan tuijota minua. Minä tuijotan hermostuneena heitä. Tulkitsen heidän vilkaisunsa syytteiksi, joista yritän saada tunnustusta. Täällä on yksinäistä, mutta on vain yksi, kaikista näistä kaupunkilaisista, joka syyttää ja tuijottaa halveksien. Minä.