3-4
Hän herää aikaisin aamulla kylmään hikeen kuin painajaisesta. Hän hyppää istumaan ja hengittää kuin olisi juossut karkuun. Tällaista se oli ollut jo jonkin aikaa. Kaikki jotenkin ahdistaa kokoajan. Ei jotenkin osaa yhtään olla.
Vieressä makaa kumppani, hän ei ole kiinnostunut tästä. Miten voi olla kiinnostumatta, jos kanssa-asuja pelkää jo television avaamista. Jotenkin se kaiken paljous vain ahdistaa.
Hän nousee ylös ja sängyn pohjalta toinen vain mumisee ettei lähde tänään mihinkään kun on vapaapäivä. Vapaapäivä. Yhteiskunnan silmissä vaikutan luuserilta, kun en voi olla töissä. En voi. Ahistaa niin, hän ajattelee avatessaan verhoja, mutta sulkee ne heti. Hän juoksee vessaan ja lukitsee itsensä sinne. Hän hengittää syvään ja yrittää rauhoittua.
Hän on yrittänyt kertoa muillekin, mutta hän on tässä taistelussa yksin. Se ahdistaa vielä enemmän. Miten täällä voi olla jos ei voi edes käydä töissä, onko rahaa onko rahaa? Voisipa vain nukkua. Lopettaa kaikki. Jos pidän silmät vain tiukasti suljettuina. Ehkä tämä helpottaa. Mutta pysyisi ennallaan. Helpommaksi mutta ennalleen. Mitähän sekin tarkoittaa. Pitäisi lopettaa.
Lopettaa puhuminen.
Lopettaa röökaaminen.
Haluan painottaa ettei tämä ole omasta elämästäni. Mulla on kaikki hyvin. Suunnittelen yhtä tribuuttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti